Jääkiekko lienee hiihdon ja formuloiden ohella yksi Suomen kansallisurheilulajeista. On häpeä tunnustaa, että en ymmärrä jääkiekosta mitään, enkä liiemmin piittaa siitä. Minä en näe jääkiekkoa seksikkäänä kansallisurheilulajina, jossa aikuiset miehet pelastavat suomalaisen identiteettmme ajamalla mustaa kiekkoa takaa, välillä mailalla toisiaan huitoen ja verta vuodattaen.

Jääkiekko tuntuu olevan osa suomalaista identiteettiä samalla tavalla kuin sauna, sisu tai makkara. Niistä ei luovuta, ainakaan jos olutta riittää. Suomalaisuus vaatii järeämmät aseet kuin bambutikut, joilla voi näppärästi noukkia riisejä. Suomalaisuus on jotain maskuliinisempaa, takapajuisempaa, alkeellisempaa ja ennen kaikkea raadollista. Verta ja kiekon runtelemia mustelmia.

Keski-ikäisille miehille ja muutamille muille suomalaislle jääkiekko tuntuu olevan viimeiseen asti sydämen asia. Jääkiekon vuoksi tapellaan, tapetaan ja kuollaan. Kai jotain kertoo sekin, että Jokerien fanit hakkasivat Kärppäfanit jääkiekon vuoksi, elämänsä rakkauden tähden. (Tämähän muistuttaa melkein jotain rakkaustarinaa. Kenties Romeota ja Juliaa.)

Jos minulta kysytään (fanaattisimmat jääkiekkoilijat haluaisivat toki sanoa "Mutta kun sinulta EI kysytä.") niin jääkiekkomatsit voitaisiin jättää televisioimatta. Onko se muka menetys, jos emme näkisi, kun toistakymmentä aikuista, hikistä ja raivokasta miestä ajavat toisiaan takaa mailojen kanssa, kun yksi heistä yrittää suojella maalia peittämällä sen suuaukon selällään. Eikö olisikin paljon mukavampaa, jos jääkiekon sijasta tv näyttäisi meille luontodokumentteja ja uskonnollisia raamattupiirejä.

Sitä paitsi loistavaa naisenlogiikkaa käyttäen luontodokumentit ja raamattupiirien omalla tavallaan tiukkapipoinen vaikutus voisi motivoida suomalaiset lisääntymään ja maa voitaisiin kansoittaa entistä vahvemmin. Kuka enää traagisen ja tuntieta pintaan nostattavan jääkiekko-ottelun jälkeen haluaa mitään muuta kuin vahvistaa suomalaisidentiteettiään tuopilla olutta ja makkaralla!