maanantai, 25. tammikuu 2010

Haluan perustaa uden blogin, mutta...

Olen halunnut perustaa ja parin viikon ajan uuden blogin, mutta en pysty siihen. Tunnetta varmaan voisi verrata hetkeen kun ajattelee, että "taidan olla raskaana, mutta en halua myöntää sitä itselleni" ja jättää vielä kerran testin apteekin hyllylle. Olen luonut jo itselleni profiilin ja suunnitellut blogin sisällön, kunnes taas jätän kaiken taakseni yhden ruksin klikkauksella. Minä en pysty tähän...

Tulee syyllinen olo, jos haluan perustaa uuden blogin, kenties jopa uuteen blogipalveluun. Mitä vanhalle blogilleni tapahtuu? En minä tänne kuitenkana enää kirjoittaisi, mutta en haluaisi kaikkea vanhaa tuhotakaan. Kenties voisin jatkaa vanhan blogini päivittämistä uusilla asioilla, mutta jotenkin sekään ei tunnu toimivan. Miten voisin valittaa Neiti Omenapuuna maailman kurjuudesta, koska Neiti Omenapuu ei voi sellaista tehdä... Onneksi en tee yksinkertaisesta asiasta hankalaa.

torstai, 26. marraskuu 2009

Turhaa shoppailua vastaan!

Huomenna ei saa ostaa mitään, sillä on "Älä osta mitään!" -päivä. Päivän teema on kärjistetty piikin teräväksi kielloksi tai kehotukseksi, kuinka sen haluaa tulkita, vastustamaan ihmisen sisällä asuvaa materialistista himoa. Jopa eduskunta on lähtenyt leikkiin tyydyttämällä himojamme kaikkien kauppojen sunnuntain aukioloajoilla. Nyt me kaikki voimme kuluttaa jokaisen viikonpävän tehokkaasti aamusta iltaan tekemällä ostoksia. Oikeastaan tämä ilo oli meille suotu jo aiemmin verkkokauppojen kirjavilla, tavaraa pursuavilla sivuilla. Voimme hukuttaa ilomme ja surumme ostamalla mielemme tyyneksi, meille on annettu vapaat kädet kauhoa syleittäin tavaraa ostokärryihin aina, kun koemme tarvetta siihen. Ei ole häpeä tehdä turhia heräteostoksia, mutta päätöstä jättää ostamatta saattaa joutua selittelemään. Innokkaimmat myyjät jopa tivaavat, miksi en haluakaan valita hybe-mega-kiinteyttävää-ihosolujen-salpaaja-uudistaja-kurttuvoidetta.

Yhden päivän teeman on tiivistetty kokonaien ideologia. Älä osta mitään -päivän sanoma ei liene täydellinen omavaraisuus vaan harkinta ennen ostosten tekoa. Ostamista ei meidän markkinataloudessamme voi lopettaa, mutta omilla valinnoilla sen rajoittamisen pitäisi olla mahdollista. Materialistinen mielemme vaatii yhtenään lisää kaikkea kivaa ympärillemme. Kun kaikki kerätty materia alkaa kyllästyttää voi sen laittaa näppärästi eteenpäin ja hankkia uutta tilalle. Tätä kutsutaan trendikkäästi 'kierrättämiseksi'.

Lupauduin jopa Facebookissa olla ostamatta huomenna mitään. Kuinka vahvasti olen päivän teemaan sitoutunut? Entä jos maito loppuu? Tai tarvitsen lääkkeitä? Jätänkö kaiken ostamatta vai varaudunko jo tänään huomista varten? Mutta silloinhan vain näennäisesti teen päivästä minulle merkityksellisen. Yhden voin luvata, mitään turhaa en huomenna aio ostaa ja tarpeellisenkin hankkimista yritän välttää. Tosin miten karkkipäivälleni nyt käy? 

 

 

tiistai, 13. lokakuu 2009

Kunniattomat paskiaiset

Menetin tänään käsittääkseni Quentin Tarantino neitsyyteni. On toki mahdollista, että olen ollut aiemmin niin sekaisin elämästä, etten ole käsittänyt katsoneeni Tarantinon teoksia. Ennen elokuvasalin oven avaamista käsitykseni oli, että valkokankaalla veri tulee roiskumaan ja suolen pätkiä ei säästellä tarantinomaiseen tapaan. Seuralaiseni tai muutkaan ystäväni eivät olleet ottaneet asiakseen kertoa minulle tarkemmin mitä Tarantinon elokuvissa saattaisi tapahtua. Hyvä niin, sillä muuten olisin saattanut jättää avaamatta elokuvasalin oven.

Herkän tyttölapsen silmin katsottuna veri virtasi valkokankaalla ja ihmiset veivät hengen toisiltaan jopa mitä julmimmin tavoin. Mielellään tavoilla, joissa veri pääsi sotkemaan mahdollisimman paljon. Veri on kai Tarantinon tavaramerkki.

Juoni on yksinkertainen ja omalla tavallaan nerokas. Se on rakennettu niin, että sen olisi voinut keksiä kuka vain sadistisen päänsä sisällä, mutta harva voisi toteuttaa elokuvan yhtä näyttävästi. Kaksi erillään kulkevaa suunnitelmaa tavoittelevat samaa lopputulosta omilla tavoillaan tukien toisiaan. Lopulta kaikki huipentuu murhanhimoiseen verilöylyyn, jossa Hitlerinkin ruumis saa uuden muodon.

Elokuvassa joukot jaetaan selkeästi hyviin ja pahoihin, jokainen saa vähintään osansa mukaan ellei enemmänkin. Jaottelu on varmasti sanomattakin selvä. Natsit tappavat juutalaisia ja natseja pitäisi tappaa. Jos Tarantino olisi päässyt kirjoittamaan historiamme, niin tilanne olisi varmaan erilainen kuin nyt.

 

lauantai, 10. lokakuu 2009

Kaikella on rajansa

Joanne Harrisin kirjoitti kirjan Pienestä suklaapuodista. Samalla nimen teemalla Kate Jacobs päätti kirjoittaa romaanin Pienestä lankakaupasta. Kun nimen kopioinnin makuun oli päästy, niin pitihän Tampereenkin saada omakseen Pieni suklaapuotinsa, kun oli kerrankin hyvä nimi keksitty.

Nimien samankaltaisuus todistaa mielestäni ihmisen mielikuvituksen rajat. Toki Pieni suklaapuoti kirjan tai kaupan nimenä on suloisempi kuin Namusedän suklaaherkku tai Suuri suklaakauppa. Kuitenkin mielessäni pyörii ajatus: eikö todella mitään persoonallisempaa nimeä ollut tarjolla.

Ihmisellä on ylipäätään aina tapana havaita jokin keino hyväksi ja sen mukaan alkaa toteuttamaan itseään. Joku keksi kauan sitten, että kahvinkeitin on näppärä koje ja nyt kaikki kodinkonevalmistajat tekee samasta laitteesta omaa versiotaan. Voisi kai ajatella, että kyseessä on jonkin sortin mallioppiminen. Kärjistettynä väitän, että alussa ihmiset kulkivat joen yli sillan kautta. Sillan takia matkaan tehtiin monen kilometrin mutka. Lopulta joku keksi, että joen ylihän pääsee uimalla (tosin saman henkilön täytyi keksiä uimataito). Kun muut näkivät ihmisen uimassa joen yli, päättivät he matkia häntä, sillä se säästi monta hetkeä rajallisesta määrästä aikaa.

Ihmisen mielikuvituksella on siis rajansa, vaikka aina joukosta löytyy niitä ennakkoluulottomia innovaattoreita, jotka keksivät toinen toistaan kummallisempia ratkaisuja ongelmiin. Näiden ideanikkareiden aivomyrskyn tuotoksista syntyy koko joukko ratkaisuja, joita mekin voimme mallioppia. Tai näin tuttavallisemmin matkia.

tiistai, 6. lokakuu 2009

Tuloilla onnellisuus lasketaan

Sanotaan ettei raha tee onnelliseksi. Kaikkien epäitsekkäiden äiti teresojen huulille kohoavat sana "Rahalla ei saa onnea tai rakkautta". Ehkä se onkin enemmän kiinni tuurista, kenelle rakkaus lankeaa ja onni suodaan.

Minulla on ystävä Neiti T, joka ei lainkaan vähättele rahan merkitystä onnen tuojana. Olen hänen kanssaan samaa mieltä, että ainakin jossain määrin raha tuo onnen, vaikka rakkauteen sillä ei taida olla ainakaan positiivista vaikutusta. Rahalla saa korkeintaan perinnön perässä onkijoita ja kaiken maailman häntäheikkejä.

Mielestäni ihminen, jolla on rahaa esimerkiksi kauniisti sisustettuun ja lämpimään kotiin on jossain määrin onnellisempi kuin kurjissa ja köyhissä oloissa elävä sielunsisar. Vaikka ympärillä olevat huonekalut ja esineet ovat vain visuaalisia ärsykkeitä ja materialismin huipentumia, niin hivelevät ne meidän esteettistä silmäämme. Ihminen, jolla on varaa käyttää rahaa itsensä hemmotteluun ja viihdyttämiseen on varmasti onnellisempi kuin ihminen, joka joutuu poimimaan kaikki elämän ilonsa arjesta. Köyhyysrajan alapuolella kitkuttavat ihmiset jäävät paitsi niistä elämyksistä, joita rahalla voi ostaa. Rahalla saa pääsylipun Madonnan ainutkertaiselle kiertueelle tai bensat Norjan jylhiin maisemiin. Kävellen matka Norjaan kestää aika kauan, ehkä turhankin liian pitkään.

En väitä, etteikö ihminen ilman rahaakin voisi olla onnellinen. Onni syntyy pienistä, rikkaille merkityksettömistä asioista. Kun rikkaat ostavat kalliita merkkivaatteita kaupoista, joihin näillä vaatteilla ei kehtaa edes mennä, niin köyhä kokee suunnatonta iloa löytäessään kirpputorilta täydellisesti istuvan vaatteen. Elämyksien löytäminen arjesta vaatii enemmän mielikuvitusta kuin Visan kaivamisen rahakukkarosta. Puutteessa pienetkin asiat saavat suuremman merkityksen.

Vaikka raha itsenäisenä osana, irrallaan rakkaudesta ja muista tunneperäisistä sekoista, tekee mielestäni ihmisestä onnellisen, niin sitä ei voida pitää ratkaisuna kaikkeen. Rahalla elämästään voi tehdä miellyttävemmän, mielenkiintoisemman ja helpomman. Ainaisen kitsastelun ja tarjousten perässä laukkaamisen sijaan ajan voi käyttää paljon hauskempiin asioihin kuten elämyksistä nauttimiseen tai parisuhteen hoitamiseen.

Köyhien leipäjonossa seisova ihminen tuskin tuntee samaa sielunsa keveyttä kuin rahansa holtittomasti tuhlaava naapuri. Voiko edes hyväntekeväisyydestä rahaa saava köyhä tuntea puhtaasti saman ilon kuin ihminen, joka hänelle rahan antaa? Eikö köyhälle jää sydämelleen kiitollisuuden velka ja alemmuudentunne? Samaan aikaan rikkaampi naapuri kokee iloa päivän hyvästä työstä, kun asiaa tarkemmin harkitsematta työntää alle tuhannesosan palkastaan köyhän kylmyyden kangistamiin sormiin. 

Raha ei selvästikään tee ihmisestä yksiselitteisesti onnellista kuin ei myöskään köyhyys. Rahalla ihminen voi ostaa itselleen elämyksiä ja maallista onnea kun taas köyhyydessä elämisestä oppii löytämään sen olennaisen. Urpilaisenkin mukaan, alle 3000€:n kuukausituloilla ihminen on pienituloinen, mikä teoriani mukaan tarkoittaa, etten voi olla yhtä onnellinen kuin naapurini ehkä on. Olenko onnellinen?